Budapestin hulinasta oli ihanaa palata maaseudun rauhaan: vaikka ilmat olivatkin vähän vilpoisat, piirustuksen ja maalauksen ohessa pystyi tekemään rentouttavia kävelyretkiä linnan barokkipuutarhaan ja idylliseen pikkukylään. Unkarilainen maaseutu näyttää niin erilaiselta kuin Suomessa: vinojen kivitalojen ikkunoissa on puiset värikkäästi maalatut ikkunaluukut ja pihojen ohi kävellessä voi kurkottaa poimimaan katujen ylle kumartuneista hedelmäpuista tuoreita mehukkaita kirsikoita. Kävimme katsomassa yhtä myytävänä olevaa taloa jonka piha oli peittynyt maahanpudonneista omenoista. Talon katto oli romahtanut ja ainoa elonmerkki olivat ulkovajassa kaakattavat hanhet. Sisältä talosta löytyi ihania retroaarteita: värikkäitä räsymattoja, neuvostoaikainen omenanvihreä kaasuhella ja liuta emaliastioita, jotka oli tietty koristeltu perinteisin unkarilaisin kukkakuvioin.
Kylän asukkaat olivat uskomattoman vieraanvaraisia ja ottivat meidät vastaan kuin kuninkaat. Ensimmäisenä iltanani Iszkaszentgyörgyssä (aikamoisia sanahirviöitä nämä unkarilaiset nimet) kylässä järjestettiin suuri kyläjuhla, johon oli kokoontunut ihmisiä Itä-Euroopan Pyhä Yrjö (Szent György) -nimisistä kylistä. Paikalla oli kansantanssijoita ja runonlausujia mm. Puolasta, Slovakiasta ja useasta unkarilaisesta kylästä. Ohjelma kesti tuhottoman pitkään, enkä tietenkään ymmärtänyt hölkäsen pöläystä suloisten kansallispukuihin sonnustautuneiden mummeleiden mahtipontisista perinnelauluista. Mukana oli kuitenkin muutama erittäin kiinnostava tanssiesitys, jossa komeat tummat miehet läpsyttelivät saappaitaan ja leveisiin hameisiin pukeutuneet nuoret tytöt tanssivat lasipullot päidensä päällä. Tanssijat olivat älyttömän taitavia ja nopeatempoinen viulumusiikki oli dramaattista ja erittäin mukaansatempaavaa. Esitysten aikana meille tarjottiin herkullista gulassia, joka on siis yksi tunnetuimmista unkarilaisista perinneruoista. Tavallaan se on mausteinen ja rasvainen versio suomalaisesta lihakeitosta. Tämä gulassi oli erinomaista, ja kaiken lisäksi siinä oli seassa samanlaisia jauhoklimppejä joita oma mummonikin laittoi aina lihasoppaan, nam!
tamassa pianoa.
Illalla kylän varapormestari ja pappinakin toimiva pormestari istuivat kanssamme samaan pöytään ja tarjosivat meille paikallista kuohuviiniä, konjakkia ja pálinkaa, unkarilaista hedelmäviinaa, joka on kyllä mielestäni aivan käsittämättömän pahaa.. Loppuillasta olimme kaikki melkoisen maistissa ja tanssimme kylän yhdenmiehenbändin unkarilaisten humppabiisien tahtiin. Tamppasin varapormestarin kanssa kotoisaan jenkkatyyliin, ja Ari opetti minua tanssimaan jivea. Meininki oli kyllä niin rento ja autenttinen, juuri sellainen mitä unkarilaiselta maaseudulta voi odottaakin!
Päivisin jokaisella oli omaa aikaa taiteiluun. Ateljeenamme toimi linnan länsisiiven lasitettu terassi, jossa oli ihana pyöreä tornipääty, isot ikkunat ja jykevät vanhat kiviportaat. Jokainen sai herätä mihin aikaan halusi ja työskennellä niin myöhään kuin siltä tuntui. Maalatessaan sai nauttia kylän tarjoamaa paikallista viiniä, jota maistettuani sekoitin sitä suosiolla kivennäisveteen: kuulemma Länsi-Unkarin maaseudulla ei juoda muuta kuin makeaa valkoviiniä, ja tämä valkkari tarjoiltiin isoista Coca Cola-pulloista. En muutenkaan ole makean valkkarin ystävä ja tämä valkkari oli harvinaisen makeaa. Mutta onhan ilmaisen viinin saaminen paikallisilta viininviljeiljöiltä tosi herttainen ja hieno ele.
Lounastimme päivittäin paikallisessa lastentarhassa, jonka ruoka oli oikeastikin yllättävän hyvää! Sen lisäksi paikallinen mummeli leipoi meille aamiaiseksi pogacsoja, juustopäällysteisiä suolaisia perinnepiirakoita, ja kirsikkastruudelia, joka oli kyllä oudon rasvaisen taikinansa takia tosi kummallisen makuista. Eräänä päivänä samainen nainen laittoi meille lounaaksi kanaa ja kasviksia. Hän lappoi ruokaa jokaisen lautaselle älyttömän läjän ja seisoi selkiemme takana hymyillen leveää mätähampaista hymyään ruokailun ajan ihan kuin varmistaakseen, että syömme lautasemme tyhjiksi. Sainpahan kokea aitoa unkarilaista vieraanvaraisuutta.
Osa porukasta valitti, että iltaohjelmaa oli liikaa eikä maalaamiseen ollut tarpeeksi aikaa, mutta itse viimeistelin teokseni töissä tiskin takana istuessani. Linna oli joka tapauksessa ainutlaatuinen ympäristö taideleirille. Osa linnasta on suljettu yleisölle ja osa siitä toimii kouluna. Maailmansodan aikana linna on ollut Suomen suurlähetystön evakkopaikka - näiden yhteyksien takia Ari Kupuksella oli linnan avaimet taskussaan leirin ajan. Meidät majoitettiin luokkahuoneisiin, joissa saimme nukkua neukkuaikaisissa rautaisissa kerrossängyissä. Minua vaatimattomat olosuhteet eivät haitanneet, päin vastoin: kerrossängyissä nukkuminen muistutti minua hostellien dormroomeista, ja hostellit on niin ihania! Ainoa huono puoli linnassa olivat yölliset vessareissut. Linnassa sentään oli sisävessa, mutta parin viinilasin jälkeen oli aivan kamalaa mennä vessaan, kun piti kävellä tyhjän pimeän käytävän läpi ja käyttää kolkkoa vessaa jonka auki jätetty ikkuna paukkui tuulessa ja katosta roikkuva kelmeä hehkulamppu piti rätisevää ääntä.. Minun vilkkaalla mielikuvituksella vessareissut piti siis suorittaa seinän vieriä kävellen. Mieleen tuli se jakso Muumilaakson tarinoista, jossa Muumipappa perii kummituskartanon: en olisi yhtään yllättynyt, jos yön pimeydessä joku olisi kuiskannut korvaani: "sopimatonta", ihan kuten kartanon kummitus teki nähdessään Muumipeikon ja kumppaneiden pomppivan Kreivi Fredrikin vuoteessa.
Seuraavana viikonloppuna raivasimme ateljeen ja asetimme valmiit teokset näytille taidenäyttelyä varten. Näyttelystä tuli varsin mielenkiintoinen: omia suosikkejani olivat ehdottomasti unkarilaisen Anett Delin ihastuttava tyttömäinen, kitsch-vaikutteinen installaatio sekä hänen maannaisensa Diána Bóbicsin maalaukset, jotka ovat jännittävä yhdistelmä brutaaleja lihakimpaleita, anatomisia kehonosia ja herkkää pastellisävyistä abstraktia taidetta. Näyttelyn avajaisiin saapui paljon paikallisia mutta myös suuri joukkio budapestilaisia taiteen ystäviä. Avajaisten jälkeen siirryimme linnan suljettuun osaan, jossa leirille osallistunut harrastelijamaalari Zita Váradi, joka tunnetaan paremmin Unkarissa hyvin menestyneenä oopperalaulajana, lauloi aarian, tai jotain sellaista, en tajua mitään oopperasta. Oopperalurituksen jälkeen linnan vanhassa tallissa pidettiin perinnetanssiesityksiä ja paikalliset nuorukaiset soittivat hellyttävän kömpelöitä covereita kaikkien tuntemista rokkikliseistä Smells Like Teenspiritistä We Will Rock Youhun. Kun musa alkoi kyllästyttä, raahasimme ison pöydän näyttelytilaan ja avasimme viimeiset jäljelle jääneet punkku- ja pálinkapullot. Ilta oli kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut.
Unkarissa taideleirit ovat kuulemma osa kuvataidekoulutusta. Mm. taideakatemiassa, jonka opiskelijoihin olen nyt työn kautta tutustunut, taideleirille osallistuminen on jokakesäinen traditio ja pakollinen osa koulutusta. Useat leirit saattavat kestää jopa kuukauden. Jännä homma, että meidän koulussa taideleirejä ei ole koskaan mainittukaan, enkä taida edes tuntea suomalaisia taideopiskelijoita jotka olisivat osallistuneet vastaavanlaisiin tapahtumiin. Leiri oli hauska ja ikimuistoinen kokemus, mutta myös hyvä keino tutustua kansainvälisiin ihmisiin, päästä ulkomaille ja luoda suhteita muihin taiteilijoihin, ja pitäisikin siksi olla suosituksena ja perinteenä Suomessakin. Täytyy siis vähän mainostaa leiriä koulutovereille: leirille pääsee lähettämällä hakemuksen ja portfolion, ja kunhan ilmoittautuu ajoissa (ensi kesän leiri alkaa olla jo täynnä), pääsee viettämään kesää täysin uudella tavalla. Sen lisäksi ensi kesää varten on suunnitteilla erilainen ruokaohjelma, joka mielestäni kuulostaa tosi kivalta: jokainen valmistaa yhtenä iltana kotimaansa ruokaperinteitä mukailen illallisen ja tarjoaa sen muille. Seuraavan kerran tänne tullessa kannattaa siis pakata laukkuun savuporoa ja karjalanpiirakoita.
